Silloin, kun kehoni alkaa oireilemaan, niin kuulen tämän kutsuna pysähtymiseen ja yhteyden vahvistamiseen itseeni ja sisäiseen kokemukseeni.
Nyt on ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta siitä, kun olen priorisoinut kehoni kuuntelua päivittäin kaiken muun edelle. Joskus tämä on aiheuttanut ihmetystä toisissa, minkä ymmärrän hyvin.
Aamulla valitsen istua tunnin meditoiden läsnäolevaa hetkeä kuunnellen ja illalla vielä ennen nukkumaanmenoa toisen tunnin. Meditaatiota ei ole tarkoitus suorittaa, vaan todistaa sitä todellisuutta, jota hetkessä voin kokea, hyväksyen ja läsnäolevasti.
Voiko meditaatiota edes suorittaa?
Meditoidessa vähitellen on päästettävä irti sisäisestä vastustuksesta ja jännitteistä – antauduttava hetkelle juuri sellaisena kuin se on.
Säännöllisen harjoituksen etu on siinä, etten voi paeta epämukaviakaan tuntemuksia, vaan minun on kohdattava todellisuus sellaisena, kuin se jokaisessa hetkessä ilmenee.
Tämän olen huomannut kasvattavan toleranssiani ja psyykkistä sietokykyäni.
Helposti saattaisin lähteä pakenemaan epämukavuutta esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, elokuviin, päihteisiin, itseni viihdyttämiseen sen sijaan, että luottaisin läsnäolon voimaan.
Onneksi näiden kahden tunnin lisäksi saan jatkaa läsnäolon harjoittamista myös osteopaattisten hoitojen kautta.
Mikäpä olisikaan tärkeämpää ja arvokkaampaa kuin olla läsnä toiselle ihmiselle ja kokea yhteyttä, ilman sanoja, kehon kautta.